Opetus- ja kulttuuriministeriö on nimennyt 12 uutta kohdetta Elävän perinnön kansalliseen luetteloon ja uusina käsityöperinteinä mukaan nimitettiin ryijyperinne ja Tommi-puukon valmistaminen. Unescon aineettoman perinnön sopimuksen mukaisessa kansallisessa luettelossa on nyt yhteensä 64 kohdetta. Museovirasto vastaa sopimuksen toteuttamisesta Suomessa.

Perinteisesti ryijyt ovat olleet isoja peitteitä, seinätekstiilejä tai istuinpäälisiä, mutta nykyisin valmistetaan myös pieniä ryijyjä, ja niitä valmistetaan myös muihin käyttötarkoituksiin kuin seinälle koristeeksi.

Ryijyjä on perinteisesti valmistettu kutoen kangaspuissa. Nukkalangat solmitaan loimilankoihin, ja nukkarivien väliin kudotaan pohjakudetta. Kuhunkin nukkaan yhdistetään tavallisesti 3-4 lankaa. Eriväriset langat nukissa muodostavat vivahteikkaita väripintoja. Yleisimmin käytetty ryijysolmu on sama kuin itämaisissa matoissa käytetty smyrnasolmu. Ryijynukkina käytetään yleensä villalankoja, mutta myös muita materiaaleja käytetään.

Ryijy on peräisin vanhasta skandinaavisesta sanasta ry, joka on tarkoittanut nukallista peitettä. Varhaisista ryijyistä ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta rannikon kalastajien arvellaan omaksuneen ryijyperinne viikingeiltä. Ryijy oli käytännöllinen varuste merimatkoilla, sillä se toimi päivisin lämpimänä viittana ja öisin peitteenä. Villatekstiili kestää kastumista ja suolavettä paremmin kuin turkistalja, jonka nahkapinta kovettuu kastuessaan. Voi hyvinkin kuvitella, että nukkapintainen peite on syntynyt taljan ideaa matkien: kankaaseen on kudottu karvapeite.

Varhaisimmat peiteryijyt olivat taljamaisen paksuja, tiuhaan nukitettuja ja lämpimiä. Ryijyä käytettiin nukka nukkujaa vasten siten, että sileä pohjakangas jäi päälle. 1700-luvulla yleistyi molemmin puolin nukitettu ryijy, jonka toinen puoli lämmitti nukkujaa ja toinen puoli koristi huonetta. Ryijyn muuttuessa koristeelliseksi päiväpeitteeksi ja myöhemmin seinälle nostettavaksi koristetekstiiliksi nurjan puolen nukitus jäi pois.

Ryijyperinne uhkasi kadota 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun vanutäkit alkoivat korvata ryijypeitteitä. 1900-luvun alun kansallisromantiikan myötä ryijy alkoi kiinnostaa uudelleen. Taidemaalarit, kuten Akseli Gallen-Kallela, kiinnostuivat ryijyistä. Gallen-Kallela keräsi kansanomaisia ryijyjä, ja hän myös suunnitteli yhden kuuluisimmista suomalaisista ryijyistä, Liekki-ryijyn, joka kuului vuoden 1900 Pariisissa pidetyn maailmannäyttelyn Suomen paviljongin sisutukseen. Liekki-ryijy oli niin sanottu penkkiryijy, joka peitti istuimen kokonaan ja ulottui vielä pitkälle lattialle saakka. Liekki oli valmistettu Suomen Käsityön Ystävissä, kuten useat muutkin arkkitehtien ja taiteilijoiden 1900-luvun alussa suunnittelemat jugendryijymallit.

Kansallinen ylpeys edellisvuosisatojen käsityön saavutuksista alkoi samanaikaisesti isänmaallisen innostuksen kanssa. Vanhoista peite- ja morsiusryijyistä, eli aikaisemmista käyttötekstiileistä, tehtiin koristeellisia seinätekstiilejä. Ryijyjen myyminen postin välityksellä käsityönharrastajille kasvoi räjähdysmäisesti 1920 ja -30-lukujen vaihteessa. Ryijyjä myytiin sekä valmiina tekstiileinä että itse ommellen tai kutoen valmiiden tarvikepakettien avulla. Ryijyjen kuvia ja malleja julkaistiin useissa lehdissä.

 

Lue koko artikkeli ryijyperinteestä
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Ryijyperinne

Ryijyperinteen esityksen luetteloon tekivät yhteistyössä
Taitoliitto /Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry, Suomen Käsityön Ystävät ry, Suomen käsityön museo sekä Käsityö verkossa ry.

Tutustu kaikkiin 12 uuteen Elävän perinnön kansalliseen luetteloon nimettyihin:
https://www.museovirasto.fi/…/demoskene-sahansoitto-ja-rom…