Pellava on jättänyt jälkensä myös kieleen ja ilmaisuihin. Koska pellavan viljely on varsin vanhaa perua, ovat pellavaan liittyvät ilmaisut ja kielikuvat painuneet jo syvälle kielen rakenteisiin. Kun puhumme loukkuun jäämisestä tai pellavapäistä emme enää ajattele kouraantuntuvasti pellavan käsittelyä. Pellava on kietoutunut kieleen moninaisesti, vaikka emme enää heti tunnistakaan ilmaisujen juuria.

Pellavan, ja muidenkin kuitukasvien, kasvattaminen näkyy esimerkiksi paikannimisssä. Pellava-, hamppu- ja liina-alkuiset paikannimet, ja sittemmin myös rakennusten nimet, kertovat alueen historiasta. Monella paikkakunnalla on likolampi tai -lahti. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niissä on liotettu pellavaa tai hamppua. Liotusta on tarvittu, kun pellavaa on muokattu jatkokäyttöön.

”Siinä pitvät pellavia liossa, siitä se kai oj johtunuk kun siinä ol kauhiim paljon aina ihmistem pellavia liossa.” (Jämsän Koskenpään Likolammesta 1950-luvulla)

Pellavanliotukseen valmistautumista. Likokaiteet asetellaan veteen.
Kuva Gösta Grotenberg 1916, Museovirasto / Finna.

Pellava on tullut Suomeen ihmisten mukana ja ihmisten viljelemänä; se on sanan alkuperäisessä mielessä kulttuurikasvi, että sivistäminen ja sivistys liittyy myös pellavan käsittelemiseen. Esimerkiksi Joutsan murteessa sivisteleminen tarkoitti pellavakuitujen puhdistamisen eli siivoamisen viimeistä vaihetta, kuitujen harjaamista, jolla erotellaan kaikkein hienoimmat aivinakuidut. Pellavakuituja sivistetään niin, että loputkin rohtimet, sivisharjeet, irtaantuvat niistä. Itsensä sivistäminen on tarkoittanut monin paikoin parempiin vaatteisiin pukeutumista, juuri niihin parhaisiin ja hienoimmasta pellavasta valmistettuihin vaatteisiin. Sivistäminen on siis läheistä sukua siivolle ja siveälle.

”Sivii, puhas ihminen se o” (Jämsä)
”Sivistäv vähän niitä [tavaroitasi] nyt, että ne ovat vähä sivveemmässä”

Sivistetyt pellavat ovat hienoimpia kuituja. Toisessa päässä, tai oikeastaan ensimmäisenä kuitujen puhdistuksessa poistettavia ovat tappurat, pellavan (tai hampun) puhdistusjäte, rohdinta huonolaatuisemmat kuidut. Tappurat ovat karkeita ja takkuisia. Tappuran alkuperän arvellaan olevan yhteydessä tappaa-verbiin, jolla monien muiden merkitysten ohessa on myös pellavan loukuttamisen merkitys. Pellavan ”tappamisen” tuloksena on siis saatu myös tappuroita. Tunnemme myös takkuisen piikkipensaan nimen orjantappura, joka on Mikael Agricolan käännös Raamatun maiden kasvin nimestä. Takkuinen pellavan tappura syttyy helposti palamaan. Nykyään tunnemme tappurat ehkä parhaiten juuri ilmaisuista, joissa kerrotaan kuinka esimerkiksi jonkun asian tekemisen kieltäminen on kuin tulta tappuroihin.

Loukku on pellavan (ja hampun) muokkausväline. Sillä on pehmitetty pellavan kuidut jatkokäsittelyä varten. Loukuttaminen rikkoo pellavan varren puumaisen osan, jolloin jäljelle jäävät varsinaiset kuidut. Tänä päivänä ymmärrämme loukkuun päätymisen ennemminkin pahaan paikkaan juuttumisena kuin toimena, joka edeltää sivistymistä.

Pellavan loukututtajia Munsalassa noin 1935. Kuva Irja Sahlberg / Turun museokeskus / Finna.

Pellavapäisiä likkoja voi nähdä ainakin Hämeessä, mutta likka-tarkoittaa Pohjanmaan suunnalla luomapuilta käsin letittäen poisotettavaa loimipalmikkoa. Loimipalmikosta tulee helposti mieleen lettipäinen tyttö -likka – ja siitä se on otettu punoksen nimitykseksi. Hailuodossa kuivumassa ollut hyljeverkko kootaan samaan tapaan likalle, samoin on voitu sanota pellavista ja hampuista.

Kotapuron vanha emäntä Heta Korhonen tekee liinalettiä vuonna 1926. Kuva Ahti Rytkönen / Museovirasto / Finna.

Teksti Anna-Mari Raunio. Yläkuva Gunnar Bäckman.

Tekstissä on käytetty lähteinä: